Lapsuuteen liittyvät mielikuvat ja tunteet ovat meille rakkaita. Myöhemmin muistellessa koettuja tapahtumia lapsuusvuosilta, niiden tärkeys hahmottuu – mikään niistä ei ole ollut alkuaan hyväntahtoinen. Ohikiitävät ilot ja kyyneleet – kaikki menee ohitse muttei koskaan unohdu. Ja jos näihin kaukaisiin kaikuihin sattuu olemaan yhteydessä yksi nuotti, laulu tai kuoro, niiden leima on voimakkaampi. Juuri se todennäköisesti oli asia, jonka koin hyvin liikuttavana Christophe Barratierin Kuoropoikien käsikirjoituksessa. Ankara sisäoppilaitos, kapinalliset lapset ja kuoro joka yhdistää heidät – se kaikki edustaa täydellisesti lapsuuden symbolia. – Tuottaja Jacques Perrin 1948 Clément Mathieu (Gérard Jugnot), työtön musiikinopettaja, löytää työtä avustajana alaikäisille tarkoitetussa kasvattavassa sisäoppilaitoksessa. Typertyneenä erityisesti äärimmäisyyksiin menevästä koulun rutiinien karkeudesta, sekä koulun johtajan Rachin (FranVois Berléand) yleisesti tehottomista menettelytavoista. Mathieu suunnittelee muuttavansa oppilaiden elämän tutustuttamalla heidät musiikin taikavoimaan. Christophe Barratierin ensiohjaus on ajaton kuvaus lapsuudesta – sen epätoivosta ja sydämellisestä kilvoittelusta, arkaluontoisista salaisuuksista ja hilpeistä tempuista – joita tekee joukko itsepäisiä huligaaneja taistellessaan olemassaolostaan ankarien sääntöjen rikkomuksien ja rangaistusten maailmassa. Tämän täynnä tunteita oleva draaman pääosissa on kourallinen huomioita herättävän lahjakkaita lapsia, joita tukee kameran takana loistava lapsikuoro johtajanaan Bruno Coulais (Crimson rivers, Himalaya, Microcosmos).